Yksi haikea vielä.

Tekemistä. Siitä tässäkin kyse. Pidän näistä, tapahtumista. Varsinkin niiden tekemisestä. 

Hyvällä porukalla. Voisi kutsua jopa harrastukseksi.

Ihmisiä, hetkiä. Siinä sivussa nousee ja laskee jokin tapahtuma. Olen niitä, ketkä tapahtuman aikana harhailevat. Eivät kuulu sinne.

Ihmiset joita tapaa. Uusia tuttuja. Ja niitä vanhoja. Samanmoisia kun muitakin.

 Tekijöistä pitänyt aina. Ihmisistä, jotka välineitä käyttävät, ja kehittävät. Tarve muokkaa.

Väsy, nälkä, kylmä ja hiki. Alkaa kiristää, eikö tämä jo lopu? Ei koskaan enää. 

Paitsi. Se haikeus, ei  mene pois. Tavataan taas. 

Kuvat viime kesältä, Valtteri-festivalilta.

Kuvissa työläisia ja talkoolaisia.

Kirjoitusmusana Leonard Cohenia. 

Keltainen 14

Kesä. Tähän aikaan sitä kaivataan taas. Kohti mennään seuraavaa.

Tässä kesältä -14, kuvia. Keltaiselta. 14 kappaletta.

Avajaisista. Aina taaksepäin kulkeviin polkupyöriin. 

Ja hetkiin, tavanomaisiin.

Musiikkia, sitä riitti. Samoin kuin kuvataidetta. Siitä resurssien puutteesta ollut puhetta.

Ei tarvitse paljoa, ei hienoja tiloja odoteta. Vaan paikkoja tehdä, maanläheisesti.

Mutta musiikista muutama. Ei liene yllätys.

Ei tässä muuta. Ylhäällä Keijo, alhaalla Lassi.

Mutta eloa. Riiitti.Tekemistä kanssa.

Tiskiaamisesta banjon soittoon.

Vedenkantamisesta pöydän naputteluun. Ja ihan vaan ajatuksesissaan olemiseen.

Mutta oli paikka. Jossa mahdollisuuksia.

Ja viihtyisää.

Ole, soita. Tai ole soittamatta.

Ihmisiä työskentelemässä. Tai vain viihtymässä.

Jos ei muuta, niin sitten reikiä seinään.

Marialle ja kaikille Keltaisella Talolla. Kohti kesää -15.

Rok!

Jytä!

Jytä-Rok!

Kaikki kuvat minun ottamia. Paikka ja aika lienee selviö jo.

Tänään kuuntelin: Särkyneet, Ratsia ja The Seeds yhtyeitä.

Kateellinen paska.

Onhan se hölmöä. Olla kateellinen toisen kuvista.

Kauhesti valoa. Pystyisipä tuohon suljinaikaan.

Kateellinen tyylistä, en kuitenkaan käyttäisi. Vaikka tekniikka antaisi periksi.

 Ja taidot.

Vahva kontrasti, musta puhki. Siihen päädyn kuitenkin.

Ilmeisesti mun juttu. Ainakin nyt.

Teknisyyttä, ja selostusta kuvaamisesta. Vaikka päätin etten. Rakkaat rajoitteeni, opettaneet, päätynyt ratkaisuihin, löytänyt tyyliäni.

Ylhäältä alas:
Erno Haukkala (Jätkäjätkät)
Huoratron
Paleface
Dokumentoimaton räppäri
J.A. Mäki (Radiopuhelimet)

Musa: Johnny Cash - "American series"

Jotain helvetin taidetta.

Siitäpä taas. Taiteesta ja sen kuvaamisesta. 

Tylsämielinen, apinain sukua.

Siellä se heiluu. Huutaa. Kierii. Sottaa. Mitä ihmettä se edes tekee?

Muusikot heiluvat alueella. Sillä lavalla. Kun nähnyt, osaa aavistaa. 

Kun ei tiedä mitä on tulossa. Yleisö, ehkä esiintyjäkään. 

Rupea siinä arpomaan. Vielä oikein pyydetty.  

Millä ajatuksella sitten? 

Dokumentoin. Mitä? 

Jos ottaisin vaan kuvia. Tulkinta, tunne. Ei juonta, ei ratkaisua. 

Ei tule toista. Ei kenelläkään ole kuin tämä.

 Ylhäältä alas:
Maagillinen teatteri, yleisöä.
Sigtryggur B. Sigmarsson
Mikko Gromov
Wisa K.
He liping
Kyeong Hwa

Musiikkina Gil Scott-Heron.

Muusikoita ennen keikkaa.

Odottelua? Kiire? Tavallaan olisi. Joko se yksi on valmis? Tuleeko tänne joku? Noh.

Mistä minä tiedän mitä niitten päässä liikkuu? Noitten, muusikoitten.

Levoton. Rutiineja. Valmistautumista. Sitä samaa. Mutta kohta mennään.

Näistä hetkistä minä kuitenkin pidän. Saan jotenkin kiinni, jostain. Tietty herkkyys. Tunne. En tiedä onko se minun, vai heidän?

Ylhäältä alas:

Katujen Äänet

Janne Laurila

Pete (Kouristus)

Yucka "No" Sicka ja Demis Ziltassous (Räjäyttäjät)

Sami Sippola (Hannibal ja Musta Moottori).

Löysin livelevyn, kuuntelin sitä. Ville Leinonen ja Valumo - Alive II

Aloitustrilogian päätös

Saan ideoita. Välillä parempia. Usein pakkomielteisiä. Trilogia, uusi joka toinen päivä, musiikista alkuun. Tällä lähti blogi. Tämä osa on omistettu äänitemusiikille ja niille omituisille hahmoille nurkissa, ketkä soittavat äänitteitä toisille hahmoille. Laita äänite soimaan ja katsele.

 Teksti päättyy tähän.

 

 

"Oliko se hyvä keikka?"

Hetken mietin, kyllä, kyllä se oli. Harvoin rocktrio kantaa puoltatoista tuntia niin hyvin. Ja biisit oli monipuolisempia kuin levyltä. Kai joku sanoi niin.

Kesken monen päivän keikkaputken, mutta kuvaa minua. Kuinka koen. En osaa analysoida keikkoja, olen, menen mukana. Kuvaan tai en.

Kadehdin teitä, ketkä voitte tehdä useita asioita. Olla keikalla ja miettiä asioita. Mietin minäkin, kuvia, monesti. Minulle se on eri, se on hetkessä.

Entäs se kokemus? Tiukkaa analyysia keikan rakenteesta, soitosta ja viittauksia musiikillisiin yhtymäkohtiin. Tai sitten "Oli ihan vitun kova". Ihan sama, kuinka haluat. 

Usein tulee tunne. Että minun odotetaan osaavan kertoa jotain keikoista. Koska käyn paljon. Tekisi mieli kertoa, mutten saa kiinni. Sanoiksi.

Olin siellä, nautin. Muuten olisin kait lähtenyt. En muista mitä biisejä soittivat. Minulla on muistikuvani, mutta vain jotain kuvajaisia sinulle.

Kuvat (© Minä):

Klubi/ Tampere, 3.12.2014
Atomikylä ja Beastmilk.

Tätä kirjoittaessa soi digitaalisesti Baby Huey.